"Karma is a bitch"

Miksi kaiken pitää aina välillä olla niin... argh...?

Kesä tekee tuloaan ja aurinko paistaa, ilma on lämmin, ihmiset iloisia, kassaneidit hymyilee, linnut laulaa, rusketusraidat näkyy. Mutta silti mikään näistä ei tunnu lämmittävän minun mieltäni.

Koulu on pian ohi, näyttötutkinto käynnissä - fiilis on huono.

Pitkä kesäloma - tarkoittaa, että ei töitä, ei rahaa. Olen elänyt pienellä opintotuella jo viime syksystä lähtien, ja siirtänyt laskuja eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, kunnes ne yhtäkkiä olikin vastassa - korkojen kera. 

Raha - se ainainen ongelma. Sitä ei koskaan ole tarpeeksi. En muista koska viimeksi olisin ollut onnellinen tästä aiheesta. Siitä on aikaa.

Laskuja, laskuja, laskuja - raavin päätä, koska en tiedä mistä käärin edes yhden setelin, laulaa Chisukin. Ja koska työttömänä opiskelijana ei pankkilainaa saa, (kerrottakoon, että opintolaina on käytetty jo) on hieman tyhjä olo. Tässäkö se sitten on? Korot, velat - olenko tuomittu ikuisesti velkakierteeseen?

Työnteko olisi ratkaisu, mutta sähköposti pursuaa viesteistä: "Kiitos hakemuksestasi ja kiinnostuksesta paikkaamme kohtaan, mutta valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun..." Paraskaan yritys ei aina riitä.

Mutta eräs henkilökohtainen asia painaa kovasti sydäntä, eniten. Ei kulu hetkeäkään, etten ajattele mitä jos... Ja mitä jos tämä "jos" tapahtuu...

Voisin kuvailla tämän hetkistä mielialaa melko yksinäiseksi, turhaksi, tyhjäksi ja huonoksi ihmiseksi. Miksi olen tässä tilanteessa ja miten tästä pääsen pois?

Voin olla päällisin puolin iloinen, teeskennellä että mitään ei ole tapahtunut, kaikki on hyvin. Mutta ulkokuori saattaa pettää - läheiset ihmiset jotka luulit tuntevasti, eivät välttämättä voikaan hyvin.

Väitetään myös että asiat joita teemme, vaatteiden värit joita käytämme, puheenaiheet ja musiikkimaku kertovat sen hetkisestä mielentilasta. In my ass - sanon minä, se ei kerro yhtään mitään. Voin vapaasti katsella söpöjä kissanpentuja, syödä hedelmämakeisia, laulaa hyvän biisin mukana, pukea päälleni kirkkaankeltaisen paidan - se kertoo sitä, että olen sulkenut ne ajatukset muualle, joita en halua nyt ajatella, ja että jos oikein kunnolla yrittää, ehkä ne eivät enää palaakaan, mutta - kyllä ne palaavat, ikävä kyllä. 

Suren myös kovasti tammikuussa kuollutta koiraani. Tästä asti olenkin tuntenut itseni enemmän tai vähemmän huonoksi ihmiseksi. Ja ehkä olenkin. Menneisyys ei ole mikään puhdas kartta, tuskin kellään, mutta jos Karma on olemassa - se on tullut noutamaan minua nyt. Koira oli jotakin, mikä oli oikeasti minun - paras ystävä, sellainen joka kuunteli, vaikka ei ymmärtänyt, katsoi silmiin ja halauskin tuntui voittavan pienet murheet. Jos minulla ei olisi kissaani, olisin varmasti pahemmassa kunnossa.

Koska en ole, valitettavasti, ajatustenlukija, sydäntä raapaisee monenlaiset ajatukset. Ja jos ja kun eleet, ilmeet, teot eivät kerro mitään on varsin tyhjä olo, kun ajatukset vilisevät laidasta laitaan.

Tiedättekö sen hetken, kun toivoisi että voisi olla taas lapsi? Ei velvollisuuksia, ei murheita, ei rahahuolia, ei suhdekriisejä, ei draamaa. Vain lapsuudenleikit hiekkakentällä kavereiden kanssa muumilimu kädessä ja tikkari toisessa kädessä. Helppoa, eikö? Kuten on monesti sanottua - aikuisuus on liioiteltua, ei se ole niin mahtavaa kun sen kuvittelisi olevan.

Jos uskoisin kohtaloon, voisin haistattaa sille pitkät. Kuljenko varmasti oikealla polulla? Olenko vahingossa kulkeutunutkin väärälle polulle, jossa minun ei kuuluisi olla, vai merkittiinkö minut aluksi väärälle polulle, ja nyt se on oikaistu - en ihan ehtinyt hyppäämään pois. Tai, kuten sanottua - Karma is a bitch.

Se mitä ihmiset sinusta ajattelevat ei välttämättä ole pahinta, vaan se mitä itse ajattelet ihmisten ajattelevan sinusta. Comme Ci, Comme Ça...

Mahaa vääntää, päätä särkee, ajatus juoksee murheissa - milloin se loppuu? Ei ainakaan tänään, se on varma.

Ei, en ole köyhä, en asu kadulla - minulla on vaatteita, katto pään päällä, ruokaa ja juomaa, ihana kissa, tv, tietokone, kirjoja, musiikkia, turhia muotilehtiä, suklaata, muhkea sohva, jossa istun nyt kirjoittamassa tätä tekstiä.

Tuntuukin tyhmältä kirjoittaa omista murheista, kun tietää että kaikki luultavasti kuitenkin tulee järjestymään ja toisella puolella maailmaa syntyy perheeseen lapsi, jolla ei ole edes puhdasta vettä.

Silti... Pienikin ihmismurhe voi olla suuri murhe. On myös väitetty, että liian hyvin toimeentulevilla ihmisillä pienet ongelmat suurenevat ylitsepääsemättömiksi ja näin ollen tapahtuu itsemurhia, vakavia masennustiloja...?

Ollappa rikas ja kuuluisa, voisin lähteä muutamaksi kuukaudeksi Miamiin "parantolaan" muiden "hullujen" seuraan. (lue: juomaan cocktaileja rannalle, aurinkovarjon alle).

Kaikki mitä rakastin- blogin Eeva kirjoitti sujuvasti: "Raha ei tuo onnea. Ei niin, mutta itken mieluummin Mersussa kuin bussissa." No niin minäkin.