"It seems to me I've been a long time on this road. And I wonder why..."

Jokainen syksy on uudenlainen, aina on jotakin mitä odottaa. On taas aikaa nähdä ystäviä, tehdä uusia asioita. Aloittaa uusia harrastuksia. Ihastella syksyn värejä. Nähdä maailma uusin silmin.

Viileämpi sää, lämmin tuulen puhallus. Ihmiset jaksavat taas hymyillä, kesä on takana, jokainen tuntee itsensä taas uudeksi ihmiseksi. Uusi alku.

Silti. Miksi jokainen syksy tuo esille ikuisuuskysymyksen. Kuka olen? Mitä tehdä? Minne mennä? Onko onnellinen? Mitä tehdä toisin? Terveellinen elämäntapa? Uusi työ, uudet ystävät, uusi elämä?

Miksi syksy tuo aina nuo samat kysymykset esille? Miksi niitä ei voida puida keväällä tai kesällä? Miksi aina syksyllä on juuri aikaa pysähtyä miettimään mitä sitä haluaa elämältään.

Jokainen rakentaa elämänsä, siihen ei pysty muut kuin sinä itse. Silti on tärkeää, että on joku, joka aina välillä vetää naruista... joko oikeaan paikkaan tai vieraalle polulle, tehdäkseen jotakin mitä ei itse osannut päättää.

Ikuisuuskysymys: Olenko onnellinen? Koska on tarpeeksi onnellinen ollakseen pysyvästi onnellinen.

Rakkaus. Tuo sana, joka on luonut ympärilleen illuusion ihmisestä, jolle mikään ei ole mahdotonta.

Silti mikään onnellisuus, rakkaus, raha, materia ei poista sitä kysymystä, johon törmäämme aina uudestaan.

Onko niin vaikeaa vain olla? Pysähtyä ja katsoa ympärilleen. Mitä sinulla on. Tarvitsenko enempää? Annanko muiden määritellä oman rajani onnellisuudesta, onko mikään koskaan tarpeeksi?