Minä en halua vanhentua. Taas alkaa uhkaavasti syntymäpäivä lähestyä. Hiukset tässä alkaa jo lähteä päästä, kun niitä repii harva se päivä ajatuksella että "pian mä olen jo tosi vanha".
Mutta en minä oikeasti ole. Vanha siis. En ihan oikeasti. Vasta 25.
Mutta olen saanut tehtyä silti jotain asioita, joita vannoin aloittavani tekemään "tai lopettamaan" kunnes täytän 25.
Ensimmäinen ihan siis ensimmäinen oli herkkujen lopettaminen. Voih, kurjuus. Koko elämän ja maailman ihanuudet otetaan minulta pois.
Syy tähän on se, että muistan lukeneeni (tai ehkä kuulleeni, nähneeni) artikkelin, jossa kerrottiin nuorista naisista. He alkavat lihomaan täyttäessään 25. Siis varmasti juuri sillä hetkellä.
Ihan tosi.
Joten kun täytän 25, turpoan pullamössöksi olohuoneen lattialle, enkä pääse ilman tukipilaria ylös.
Mutta siis, pointtini oli (kyllä, tässä oli myös pointti) että herkuttelu saa jäädä vähemmälle 25 ikävuoden jälkeen, koska kaikki se herkkumäärä, jota nytkin mätän naamaani, jää eikä enää lähde pois.
Kiitos silti hyvin geenieni, että olen pysynyt hoikkana. Kiitos äiskä ja iskä.
Okei. Toiseksi.
Olen koko pienen elämäni ajan halunnut harrastaa joogaa sekä nyrkkeilyä. Teinpä koulussa jopa novellin nyrkkeilystä.
No, kuntonyrkkeilyä tuli harrastettua muutama vuosi Savate Clubilla, ja se oli kyllä raskainta kuntoilumuotoa mitä olen koskaan kokenut. Mutta aivan hemmetin tehokasta. Eipä ollut niska jumissa ja olokin oli hyvä.
Jooga taas. No, sekin tuntuu kidutukselta, kuin joku repisi lihaksiani aivan eri suuntaan kuin minä itse tahtoisin.
Mieliala on tuntunut olevan eniten koetuksella. Olen tuntenut itseni paljon herkemmäksi, jopa niin, että itku saattaa tulla milloin missäkin, ilman syytä.
Olisko sitten olleet hermot, lihakset yms liian kireällä, ja nyt ne sitten patoutuvat. Niin, en tiedä.
Oli minulla kolmaskin tavoite. Itsensä tutkiskelu.
Se vaan ei ole kovin helppoa. Joskus tuntuu, että ulkopuoliset eivät näe todellista minääni. Uskon, että vain murto-osa ystävistänikin tuntee minut hyvin. Enpä juuri tiedä itsekään itsestäni kovinkaan paljon.
Olen kulutushysteerinen, voin saada jopa stressiä siitä, jos en löydä jotain kivaa ostettavaa. Sairaus? Ehkä. Terapiaa? Ehdottomasti.
Shoppailu on ihanaa, sen tiedän.
Tunnen siis tämän puolen itsessäni erittäin hyvin.
Mutta tunneminäni (¿miten se edes kirjoitetaan?) Ei tietoakaan.
Identiteettikriisi? Kyllä. Sitä taisin itseasiassa potea jo viime vuonna.
Eipä ole kovinkaan tuntemukset muuttuneet. Sama minä. Vuodesta toiseen. Osa jaksaa, osa ei.
Kiitos teille ihanille.
Ainiin, otsikkoon viitaten.
Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, kun vastaan käveli yli 50 vuotias nainen verkkosukkahousuissa, pitkässä toppatakissa ja taisi siinä olla ne tennissukatkin jalassa, mutta parasta olivat aamutohvelit. Apua!!
Minä kaverille: "Vanhana mä en ainakaan pue päälleni verkkosukkahousuja aamutohveleiden kanssa, siis apua. Se näyttää, kun olisi karannut mielisairaalasta. Mä kyllä ainakin puen päälleni ennemmin vaikka nahkahameen ja piikkikorot. Tai en ehkä. Kyllä mä taidan kulkea näissä samoissa kuteissa vanhanakin."
Kaverini: "Ai niissä tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa. No, et sä sitten paljon eroa siitä mummosta."
Merci. Au revoir. Bonne nuit.
Kiitos. Näkemiin. Hyvää yötä.
ppppsssstttt. tätäkin hömppää kirjoitettiin väsyneenä elämästä ja kaikesta kuunnellen Sia:n Colour the Small One levyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti