"Monday Thinking"

kuvat: weheartit

Suz

"Funny face..."

Näin tapahtuu, kun istuu liikaa tietokoneella eikä ole yksinkertaisesti mitään fiksumpaa tekemistä kuin ottaa itsestään tyhmiä kuvia ja vielä tehdä niistä video. Oijoi... Syytän kofeiinia. Sokerihumalaa. Laiskoja sunnuntai-iltoja. Hormooneja. Rakkautta. Kevättä.

"Feather On My Pillow.."

Lupaan itselleni tai en - haluan vuodelta 2012 asioita, joita en ehtinyt 2011 tekemään niin usein tai paljon kuin olisin halunnut.

Vuosi 2011 on muutenkin ollut varsin tapahtumarikas, paljon uusia asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen millainen olen nyt - ja tulen olemaan. Elämänmuutokset - suuret ja pienet. Ihmissuhteet. 

Tammikuu alkoi hienolla Portugalin reissulla, mutta jo puoli välissä suru voitti. Ikävä. Minttu- koira poistui luontani, eikä sen jälkeen mikään enää ollut ennallaan.

Kevät koitti, koulu loppui ja niin loppui parisuhdekin. Samalla kaikki muuttui. Asunnonvaihdos, työpaikka. Arki oli erilaista. Mutta silti tuntui, kuin painava taakka olisi otettu pois. Seitsemän vuoden jälkeen sain vihdoin taas hengittää, ja olla se kuka todella olen. Elää elämää, jollaista sen halusin olla, ketään loukkaamatta.

Ei sillä, että elämä tästä helpommaksi olisi muuttunut. Ei tosiaan.

Kesän tultua huomasin miten läheisyydenkipeä ihminen voi olla. Sitä tarttuu ihmisiin, niihinkin joihin ei haluaisi. Olo on kuin kärpäspaperilla. Sitä haluaa tarttua kaikkiin kiinni, kerätä ihmiset ympärilleen ja pitää niistä kiinni - silläkin uhalla, että lopulta jää yksin.

Ihmissuhteet ovat nopeita ja kärsimättömiä. Niistä puuttuu aitous, niihin on takertunut niin kiinni, ettei osaa hengittää ja kun vihdoin ote löystyy, sitä huomaa miten (sekaisin) onneton on. Sitä on yrittänyt vakuuttaa itselleen, että uuden elämän voi löytää toisten kautta. Ei se mene niin. Vähitellen huomaa, että nekin uudet tuttavuudet, joita "tappoi" kärsimättömällä käytöksellään ovat menneet, niistä ei pystynyt enää pitämään kiinni, eikä se oikein olisi ollutkaan. 

Arki muuttui paremmaksi syksyllä. Uusi asunto, uusi työ, uudet työkaverit, uudet ystävät. Ja vaikka kaikki vanhakin oli mukana, uudet kuvioit piristävät. Syysmasennus ei iskenyt, ei ollut aikaa surra ja masentua, kun ympärillä tapahtui mielenkiintoisia asioita ja läheiset ihmiset jaksoivat olla kannustavia.

Talvea kohden, vuoden loppua ajatellen voi huokaista. Kaikki meni, niin kuin pitikin mennä. Jos se tarkoittaa että elän tässä ja nyt, olen onnellinen. Pitkään aikaan osaan olla itselleni rehellinen, luottaa, tehdä asioita joita en olisi aikaisemmin tehnyt. Tunnen itseni paremmin kuin aikaisemmin. 

Sanotaan että virheistä oppii - ei niistä opi, mutta niitä voi muuttaa. Jokainen virhe kaunistaa, sanotaan myös. En usko että elämää on helppo lähteä muuttamaan. Joku siinäkin toki onnistuu - itselleni se ei sopisi. Sen sijaan haluan elää hetki kerrallaan, ottaa vastaan sen palan, joka minulle tarjotaan, enkä ahmia liikaa. 

Tästä se lähtee... Vuosi 2012. Sitä mitä se tuo tullessaan - tuoko mitään - ei voi tietää, enkä haluakaan. Tässä hetkessä on oikeasti ihan kiva olla.

... and understanding.

Ja koska Uusi Vuosi on aina hyvä syy aloittaa kuuntelemalla hyvää musiikkia, tarjoan teille palasen... miehestä nimeltä Aaron.


Aaron Oliver Lee on artisti, jonka musiikissa huokuu herkkyys ja taide. Pianomusiikki iskee minuun siinä määrin, että luovuus tarttuu. Olen kirjoittanut kasoittain novelleja  vain kuuntelemalla Tchaikovsky:a, Chopin:a, Faure:a, samoin kuin Yann Tiersen:n Amelie soundtrack:a, koskettavampaa ja innostavampaa musiikkia saa hakea. Tietysti tämäkin on vain minun mielipiteeni.

Ja vaikka Aaron ei aivan klassista musiikkia teekään, ja modernius kuuluu, on se silti yhtä kaunista - kerta toisensa kuuntelun jälkeen.

Uusi levy The Last Snow löytyy jo spotify:sta (Glass Horses - kaunista, niin kaunista) mutta koska sitä ei vielä muualla ole, niin tässä esimakua - vai jälkimaku? - millaista miehen musiikki ylipäänsä on.


Feather On My Pillow.


Nauttikaa. Olkaa luovia 2012. 

kuva: weheartit

wedding... part one...

Dream Wedding by shushannah on Polyvore.com

My Life...

My Life... by shushannah featuring Converse shoes

Paris

Paris by shushannah featuring Balenciaga bags

Everyone smiles...

Beautiful by shushannah on Polyvore.com

Love Child...

time is cruel... by shushannah featuring Wildfox

Rakas joulupukki...

... olen ollut ihan mielettömän kiltti... ainakin osan vuodesta...

Ole kiltti ja tule tänäkin Jouluna luokseni ja tuo nämä mukanasi...

1. Sademetsä lahjakortti.

- Mitä suloisempaa voikaan olla, kun tietää auttaneensa muutamaa simpanssia. (myös muut wwf - lahjakortit kelpaavat)

2. Passin suojakotelo Pariisi-teemainen.

3. Vähän lukemista iltojen ratoksi:

Romeo & Julia- kirja (Urban Outfitters)

---

Creative Spaces - desing kirja (Urban Outfitters)

Fashion Now 2 ja

1000 Tattoos ja

1001 Albums (Urban Outfitters)

4. Lämmintä ylle. Zaran pehmeä ja vaalea kashmir-neule.

5. Versacen uusi tuoksu.

6. Junk Food t-paitoja, esim. Superman, Wonderwoman, Star Wars ja My Little Pony aiheiset.

Lähellä

Pilvien päälle asetuimme makaamaan

Vierekkäin, niin lähekkäin

Aivan sylikkäin

Kerroit tarinoita, lauluasi lauloit iltaisin,

Olet siinä aina kun sinua kaipasin

Auringon säteet meitä lämmittää

pidä kädestäni kiinni vielä lujempaa

Rakastuin sun hymyyn, nauruun jokaiseen

ole siinä minun vierellä

Oot lähelläin…

Oot lähelläin…

Unelmissa täytyy voida elää näin

olet minun aina, kuiskaat korvaan…

Oot lähelläin… älä koskaan mene pois...

Oot lähelläin…

Niin lähelläin…

Mä joka päivä töitä teen...

Miten hemmetissä voi olla niin vaikeaa tietää mitä työtä elämässään haluaa tehdä?

Joku on voinut jo 2-vuotiaana tietää, että hänestä kasvaa maailman kuulu popikoni. Toinen pääsee näyttämään kädentaitojaan ala-asteen käsityötunnilla, joku loistaa arvelluttavan mielenkiintoisilla akvarelli maalauksillaan.

Mutta minä... en ole kasvanut mihinkään ammattiin.

Ensin halusin olla poliisi, sitten lääkäri, sitten se vaihtui impulsiivisesti tanssiin ja näyttelemiseen.

Koulun juhlissa vedimme kunnon show:t pystyyn upeilla pään- ja pyllynheilutuksilla. Ja näytelmissä, no... kun jotain sain suustani ulos, niin se tuskin hetkautti kenenkään kykyjenetsijän sydäntä.

Sitten tuli eläimet. Halusin kovasti eläintenhoitajaksi, jopa eläinlääkäriksi, jos vaan saisin intoa lukemiseen ja opiskeluun. Ja kun into meni ensimmäistä kirjaa lukiessa, päätin ottaa askeleen kevyempään.

Hakeuduin kosmetologilinjalle, tätä hain kolmena peräkkäisenä vuotena. Koskaan en linjalle mennyt.

Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Menin aikuislukioon. Ehkä siellä tulisi hyviä ideoita, ja eihän opiskelu pahaakaan tehnyt.

Kiinnostuin psykologiasta, hehkuin ja intoilin opinto-ohjaajalle, kuinka tulisin selvittämään lukion loppuun parissa vuodessa ja suuntaisin kulkuni yliopistoon lukemaan psykkaa. Hioin lukujärjestystäni viimeisen päälle, matikkaa, äidinkieltä, kieliä, maantietoa, kemiaa, biologiaa jne... Kaikki tämä työnohessa. Jätin työpaikan, otin tilalle osa-aikaisen. Se muuttui kokoaikaiseksi, lukujärjestys muuttui...

Kun huomasin käyväni vain espanjan kielitunneilla, skippaavan ruotsin toisen kokeen, reputtaen biologian ja matematiikan, päätin. Ei, tämäkään ei ole minua varten.

Huomasin siis seisovani ratikkapysäkillä, puristaen pinkkiä muistivihkoani, katselevan kateellisena niitä nuoria aikuisia, jotka todella tiesivät mitä olivat tekemässä.

Huokaisin suureen ääneen kuunnellessani nuoria, bussin takapenkillä, kuinka lukion päästötodistus olisi pian kädessä ja tie yliopistoon olisi varmaa.

Nyt, vakituisessa työsuhteessa, huokaan taas. En ole siinä missä minun pitäisi olla. Mutta en silti ole vielä löytänyt omaa paikkaani. Vuodet kuluvat...

Tulenko koskaan löytämään paikkaani tässä maailmassa? Missä sinun paikkasi on? Onko se oikea paikka?

"Oon kotona, tuu meseen..."

Ensin oli messenger, jolla oli kiva leikkiä, on edelleen. Kaverit langan toisessa päässä, nyt vaan tarvitsee kirjoittaa kaikki, ei tarvitse kuluttaa energiaa puhumiseen. Hei, voit katsoa vaikka telkkua samalla. Tai tehdä ruokaa, siivota, maalata tai vaikka lenkkeillä. Helppoa!

Sitten tuli skype. Kaikki helpottui, edelleen voit kirjoittaa, eikä tarvitse kuluttaa aikaa puhumiseen, mutta jos sattuu tulemaan suuri ikävä, voit ottaa kuulokkeet korville ja kilauttaa kaverille. Helppoa!

Sitten olikin irc-galleria. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voit kertoa kavereillesi kaiken ilman sanoja, lataat kuvasi nettiin ja odottelet kuumeisesti kommentteja. Ja hei, jos ihailijoita riittää, saatat saada pärstäsi päivän kuvaksi. Kuinka söpöä!

Mutta... Sitten tuli facebook. Ja nyt voit istua kaikki vapaapäiväsi ruudun ääressä, testata älykkyytesi, kummastella oletko oikeasti poika vai tyttö tai sattuisiko käymään niin hyvä tuuri, että muistutat kuuluisuuksista Angelina Jolieta. IhQ.

Siellä voit löytää kaikki vanhat luokkakaverit, joista ei sitten ole kuulunut mitään vuosikausiin. Ja tietty, postaat kuvat taas nettiin ja sieltä kaverit näkee mitä kaikkea jännää elämääsi kuuluu nykyään.

Ketään et näe livenä, kaikki on täällä. Miksi ihmeessä siis jo kaikki ei ole täällä? ( -Ai, ne on jo.)

Argh. Joskus tuntuu, että internet valtaa mielen.

Kyllä, voih, myönnän, että blogitkin kuuluu johonkin niistä kategorioista, jotka syövyttää kaikki oikeat ajatukseni (Mikäli niitä on vielä jäljellä.)

Ja kyllä, olen facebookissa, testannut kaikenmaailman testit läpi, löytänyt vanhat koulukaverini, saanut jopa uusia ystäviä. Ja silti istun kotona koneen kanssa kaiket illat.

Pah, mitä järkeä?

Taidan pistää poikki suhteelle. Minä ♥ internet ei taida sittenkään aina olla niin suloinen yhdistelmä, kuin ensin antaa näyttää.

Tahdon nähdä maailmaa, en kokea sitä ruudun välityksellä.

Tahdon nähdä ystäviä, kavereita, käydä ulkona, en vain hengata heidän kanssaan netissä.

Olisi kivaa nähdä joskus ne kaikki 109 kaveria, joita minullakin on facebookissa, livenä edes kerran vuodessa.

Pah, eipä taida onnistua. Surullista.

Paluu maan pinnalle...

Minut löytää facebookista. Ja twitteristä.

Ja joskus myös galtsusta ja ehkä mesestä.

XOXO.

Oma koti liian kallis

Törmäsin aika tuttuun aiheeseen avatessani uuden Trendi lehden sivulta 34.

"Oma koti liian kallis" - juttu sai minut nauramaan ja huokailemaan.

Ensinnäkään en ole sinkku, kuten artikkelin päähenkilö, minun ei tarvitse nipistellä itseäni joka kerta, kun näen unelmakengät näyteikkunassa. (Vale, oikeastaan minun täytyy, mutta...)

Osa siinä silti kosketti minua itseään. Se oli niin tuttua tekstiä, että aivan kuin se olisi tullut omasta suustani.

"Kuluttaminen on osa minua - tai oli ainakin ennen kuin ostin asunnon. Voinko enää ikinä hankkia kahdensadan euron nahkasaappaita tai edes lähteä hetken mielijohteesta elokuviin. Tätäkin kai olisi kannattanut miettiä ennen kuin rustasin nimeni lainapapereihin."

Voin ylpeänä kertoa, että kävellessäni kenkäkaupan ohitse, jossa kaunii turkoosin väriset korkokengät huusivat nimeäni, kävelin tyynesti (hyvin kivuliaasti) pois ja mietin, että saatan elää hyvän elämän ilmankin niitä kenkiä.

Ruoka on kallistunut salakavalasti. Lihaa voi ostaa enintään kerran kuukaudessa. Näin kuulin itseni sanovan eräänä iltana. Vaikkakin se olisi totta, lause kuulostaa liian aikuismaiselta omaan suuhuni.

Olenhan edelleen hyvin huithapeli eläjä. Se raha mikä tulee niin myös menee.

Pankkisetä sai minut avaamaan osaketilin. Itseasiassa minulla ei enää ole minkäänlaista muistikuvaa, oliko kyseessä osake vaiko sittenkin säästötili. Vai hetkinen, ovatko ne yksi ja sama asia, eri sana muodossa? Setä sai minut niin sekaisin, että kilttinä tyttönä väänsin leveän hymyn ja nyökytin päätäni ymmärtäväisen näköisenä.

Toivon, että siitäkin seuraa jotakin hyvää. Tai ainakin jotakin.

Reissussa paloi rahaa. Visa. Luottoystävä pelasti jälleen. No, se onkin katalin ystävä ikinä. Se vaatii lainaansa takaisin, jopa korkojen kera. Apua. Näinkö tässä taas kävi. Tosin, senhän minä jo tiesinkin.

"Samanikäiset, parikymppiset kaverini eivät halua parinkymmenen vuoden velkareppua harteilleen. Yksi ei uskalla lainata taksirahoja enempää, toinen haluaa säästää kunnon pesämunana. Kolmas tuhlaa tienestinsä mieluummin seikkailumatkoihin kuin lyhennyksiin."

Taidan itse olla kaikki nämä ystävät yhdessä. Oma asunto olis riski ja pelottava hankinta, mutta eiköhän siitä hyödykin jotakin. Maksamme omaamme pois, eikun vai miten se meni...?

Tottakai haluan matkustella. Jatkuvasti. Haluan työn, jossa minulla ei ole rajoja matkustamisen suhteen. Valitettavasti niin on nyt.

Matkustaminen on kivaa, rentouttavaa, seikkailua ja jopa omien rajojensa löytämistä.

Vaikka kyllä ne rajat löytyy oman asunnonkin omistamisesta.

Taloyhtiönkokous. Ei tietoa. Olen katsonut sarjoja, joissa näitä käydään. Puhutaan siitä, miten naapurin Matti meluaa niin paljon öisin, etteivät muut saa nukkua rauhassa öitään. Häätö? Pesutupaan on ehdottomasti saatava uusi varausvihko, koska 2krs. Niemisen perheen äiti on täyttänyt kaikki sivut omilla varauksillaan.

Onneksi on edes joku joka osaa hoitaa nämäkin asiat. Mies. Kiitos.

Niin, ja sitten tämä lama.

"Pakotan itseni lukemaan aamun lehdestä kammoamani taloussivut. Pankkien syöksykierre, koilliseen kohoavat korkokäyrät, kansaa rauhoitteleva Katainen - luen otsikoita kuin ne olisivat pelottavasti yhteydessä tilini saldoon."

"En ole töissä sellutehtaalla, mutta tajuan, että irtisanomiset voivat osua myös omalle kohdalleni."

"Toisaalta vuokra-asuntojen hinnatkin ovat huikeat, ja nyt kuitenkin maksan omaa kotia."

Ymmärrän ja ymmärrän. Uskon silti, että aina laskun jälkeen tulee nousu. Eikö?

Laskuhumala - Nousuhumala. Alamäki - Ylämäki.

Sitä paitsi luin vahingossa tällä viikolla talousuutisen, jossa Euroopan komission puheenjohtaja Barosso ylisti Suomen taloudenpitoa ja kehotti muita maita ottamaan mallia talouskriisistä Suomelta. Hyvä me.

Mutta hei, on siellä taloudessa jotakin iloisiakin uutisia.

Nimittäin suosikkikauppani H&M lupaa 7000 uutta työpaikkaa. Aina ne ruotsalaiset, prassailemassa näistäkin asioista. Mutta on tämäkin iloista luettavaa, kuin miten pörssi kaatui ja vinkui ja vonkui.

No. Olen ostamatta niitä kenkiä, joita himoitsen. En välttämättä valitse sitä kalleinta mascaraa, vaan voin kokeilla jotakin halvempaa. Syödään riisiä, se on halpaa.

Mutta ei, minä en todellakaan tule syömään tonnikalaa, kaurapuuroa tai nuudeleita. Siinä on minun rajani. Piste.

Tämä talous ei kyllä pärjäsi siltikään pystyssä ilman miestäni. No, oma talous ei ehkä ole parasta luokkaa. Mutta, päätän että en jaksa niistä niin välittää, kunhan pysyn omissani. Piste.

Palaan seuraavan kerran asiaan, kun olen:

a.) työtön b.) asunnoton c.) tiedänkin asiasta jotain enemmän.

Lainaukset, Trendi-lehti helmikuu 2009.

Lomailu kannattaa...

Kyllä lomailu kannattaa, aina.

Mutta siinä on se yksi huonokin puoli. Aina on palattava takaisin. Yök.

Kolme päivää sitten makasin rannalla, auringon alla. Hymy huulilla. Ihana aurinko. Tänään seisoin ulkona lumimyrskyssä, jalkoja paleli.

Mutta kyllä se sitten oli mukavaa.

Viikko vierähti mukavasti Miami Beach:llä. Aurinkoa riitti ja mukavia ihmisiä.

Tehtiin päivän reissu myös Bahamalle. Mmm.. Kuulostaa varmasti hyvältä. Itseasiassa reissu oli mahtava, matkaseura mukavaa, vaikka matkustus olikin hieman kaksipuolista.

04.45 lähtö hotellilta

05.30 jonotusta luukulla 1, maahantulolomakkeiden kirjoittamista

06.00 jonotusta luukulla 2

06.30 jonotusta luukulla 3

07.00 pääsy laivalle -> Discovery Sun

07.30 buffet aamupala (ei ehkä olisi kannattanut syödä niin paljon)

08.30 paha olo. Istuttiin kannella, aurinkotuoleissa, ulkona oli hyvin, hyvin tuulista ja kylmää.

Vettä roiskui jatkuvasti naamalle, suolaista vettä. Vaatteet olivat suolassa.

10.15 olin jo aivan varma, että olisimme olleet jo edes puolessa välissä. Joku huijasi minua, ja väitti että laivamatka kestää 3-4h, hitto, se kesti 5h.

10.30 paha olo. Olin jo ihan valmis ruumisarkkuun. Olin matkalla PahaMahalle.

12.00 vielä tunti jäljellä. Tuskaa. Harjasin tukkani ja palasin taas elävien kirjoihin.

13.00 jonotusta ja taas jonotusta. Jonotus ei lopu koskaan.

13.30 paikka on mahtavan kaunis. Ilma on lämmin. Kuuma.

14.00 Bahaman rannalla. Ihanaa. Vesi ei ehkä ole kovin lämmintä, mutta ilma sitäkin

lämpöisempää. Arto saa synttäridrinksunsa vihdoinkin.

14.45 shoppailua paikallisten käsityöläisten kojuissa. Kauniita simpukkakoruja ja käsinpunottuja koreja.

15.45 paluu lavalle.

16.30 juttutuokio Freeportin sataman työntekijän kanssa, joka kertoo hyvin mielenkiintoisia asioita Ruotsin ja Suomen rahakolikoista, hmm..

17.30 laiva lähtee liikkeelle Freeportin satamasta takaisin Ft. Lauderdelin satamaan.

18.30 buffet illallinen. Kyllä oli hyvää ruokaa, vaikka välillä ruokahalu meinasi pettää, kiitos Amerikkalaisten sikailijoiden. Yök.

20.00 porukkaa naurattaa ihan kaikki. Yksi alkoholijuoma tekee tehtävänsä.

21.00 kaikki väsyttää, paitsi Artoa ja Pasia. Ja kaikkia naurattaa. "Marja-Leena!"

22.00 Ft.Lauderdelin satamassa.

00.30 takaisin hotellilla.

Hyvin oli pitkänlainen päivä. Mutta kyllä oli mukava

ja ikimuistettava retki Bahamalle. Kiitos kivalle matkaseuralle.

Miami Beach itsessään oli kaunis paikka. Sanotaanko että päällimmäiseksi jäi kyllä mieleen tatuointipaikat. Niitä oli joka nurkassa jopa kaksinkappalein. Kehuja tuli omastakin tatuoinnista, ja kovasti yrittivät kyllä saada Pasinkin käsivarteen jotakin kuvaa. Mies piti päänsä.

Isot ostoskeskukset, täynnä tavaraa saa kyllä shoppailuhirmunkin hyytymään. Mitään fiksua kun ei tahdo löytyä sen kaiken massan seasta. Aivan tajutonta meininkiä.

Tässä jo uutta reissua odotellessa... Tsau!!

Butterfly in my hand

Nyt se on sitten tehty, vihdoin ja viimein.

Kaikkihan alkoi vuosi sitten jostain ihan tyhmästä baarin vesileimasta, joka näytti kivalle ja kun se sitten oli siinä kädessä, niin mietin, että hei.. Miksi en tatuoisi käteeni jotakin.

Edelleenkin on vaikea uskoa, että siinä se nyt on. Tai että se on ja pysyy siinä useita päiviä, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä. Se on siinä ikuisesti. Uskomatonta!

Vähän hienoa sitten, kun on 50-vuotias ja haluaisi olla fiini leidi, ja siinä se tatuointi törröttää kädessä edelleen! haha.. Hienoa! Rock!

Joululahjalista

Ah, ihanaa! Taas on talvi. Pakkasta ja lunta. Mutta siis ihanempaa on Joulu ja lahjat. Vaikka tänä vuonna pyrinkin tekemään itse suurimman osan lahjoista (jos vain saisin jotakin aikaiseksi) niin on silti kiva ainakin haaveilla uusista tavaroista ja kivoista lahjoista.

Ensimmäisellä listalla on jo pitkään olleet Mika Piiraisen suunnittelemat kumisaappaat, joissa on Vuokko Nurmesniemen suunnittelema "Pirput parput"-kuosi. ovh. 55€

Toiseksi olisi kiva saada lukemista talvi-iltoihin. PMMP:n Kuulkaas Live!- kirja ja dvd paketti ei varmasti ole tylsää luettavaa ja katsottavaa.

Harmi, että tuossa muutama viikko sitten missasin kokonaan tämän julkaisutilaisuuden ja tilaisuuden saada nimikirjoitus kirjaan. Harmillista!

Ehdin kyllä tavata herttaisen Paulan.

Mutta tarkoitus olisi nähdä tyttäret 6.12 Virgin Oilissa. Sitä siis odotellessa...

Tietenkin aina yllätyslahjat ovat kivoja. Toisaalta viime vuosina nuo Hello Kitty- vaiheet ovat olleet jo vähän liikaa. Niitä siis vähän nyt vähemmän ja rajoitetusti. Tulee tässä ihan pikkutyttömäinen olo. Vaikka sehän tietysti ei ole huono asia.

Viime vuoden lahjoista jäi mieleen lippu balettiin, joka tietysti aina kulttuurillisesti oli nautittavaa ja antoisaa.

No, mutta kukapa voi vastustaa suklaata. Sitähän Joulu on. Suklainen Joulu. Nam. Tosin voidaan kyllä unohtaa suosiolla jo ne konvehtirasiat sinne kaupan hyllyille ja panostaa hieman tuohon suklaaseenkin.

Voit esim. tehdä vaikka maukkaat joulusuklaiset itse.

Tässä yksi maukas ohje:

Minttukrokanttikonvehdit:

- 115 g sokeria
- 1,5 dl vettä
- n. puoli teelusikallista piparminttuöljyä (saa apteekista)
- 200 g tummaa suklaata
- 2 rkl margariinia

1. Öljyä leivinpaperiarkki jonkin tasaisin alustan, esim. tarjottimen tai pellin päällä.

Jätä se syrjään odottamaan.

2. Sekoita sokeri ja vesi kattilassa miedolla lämmöllä, ja kun sokeri on kokonaan sulanut, nosta lämpöä kunnes seos kiehuu.

3. Anna seoksen kiehua reippaasti sekoittamatta, ja kokeile sitä välillä tiputtamalla pieni pisara lasiin jääkylmää vettä. Kun pisara muuttuu vedessä kivikovaksi, sekoita joukkoon piparminttuöljy, ja kaada seos öljytylle leivinpaperille.

4. Anna jähmettyä täysin kovaksi levyksi. Riko sitten levy palasiksi, ja murskaa se rouheeksi joko tehosekoittimella tai vastaavalla, tai sitten käsin kulhossa perunamuussinuijalla hakkaamalla.

5. Sulata suklaa kulhossa vesihauteessa, ja sekoita sitten joukkoon piparminttukaramellirouhe ja pari ruokalusikallista margariinia.

6. Lusikoi seos pieniin karamellivuokiin, ja siirrä sitten jääkaappiin jäähtymään.

7. Kääri suklaat kääreisiin ja pakkaa ne kauniisti pieneen lahjakoriin. Oiva ja maukas joululahja on taattu.

Voit tietysti aina ilahduttaa poikaystävääsi Wii-pelin Mii-hahmoilla, jos hän on kinumassa sinun konvehtirasiaasi.

Parasta suklaata on kyllä Fazerin suklaamakeiset. Da-capo-boxi on taattu lahja. Nam.

"Vanhana mä en ainakaan pue päälleni verkkosukkahousuja..."

Continue... Excusez-moi...

Minä en halua vanhentua. Taas alkaa uhkaavasti syntymäpäivä lähestyä. Hiukset tässä alkaa jo lähteä päästä, kun niitä repii harva se päivä ajatuksella että "pian mä olen jo tosi vanha".

Mutta en minä oikeasti ole. Vanha siis. En ihan oikeasti. Vasta 25.

Mutta olen saanut tehtyä silti jotain asioita, joita vannoin aloittavani tekemään "tai lopettamaan" kunnes täytän 25.

Ensimmäinen ihan siis ensimmäinen oli herkkujen lopettaminen. Voih, kurjuus. Koko elämän ja maailman ihanuudet otetaan minulta pois.

Syy tähän on se, että muistan lukeneeni (tai ehkä kuulleeni, nähneeni) artikkelin, jossa kerrottiin nuorista naisista. He alkavat lihomaan täyttäessään 25. Siis varmasti juuri sillä hetkellä.

Ihan tosi.

Joten kun täytän 25, turpoan pullamössöksi olohuoneen lattialle, enkä pääse ilman tukipilaria ylös.

Mutta siis, pointtini oli (kyllä, tässä oli myös pointti) että herkuttelu saa jäädä vähemmälle 25 ikävuoden jälkeen, koska kaikki se herkkumäärä, jota nytkin mätän naamaani, jää eikä enää lähde pois.

Kiitos silti hyvin geenieni, että olen pysynyt hoikkana. Kiitos äiskä ja iskä.

Okei. Toiseksi.

Olen koko pienen elämäni ajan halunnut harrastaa joogaa sekä nyrkkeilyä. Teinpä koulussa jopa novellin nyrkkeilystä.

No, kuntonyrkkeilyä tuli harrastettua muutama vuosi Savate Clubilla, ja se oli kyllä raskainta kuntoilumuotoa mitä olen koskaan kokenut. Mutta aivan hemmetin tehokasta. Eipä ollut niska jumissa ja olokin oli hyvä.

Jooga taas. No, sekin tuntuu kidutukselta, kuin joku repisi lihaksiani aivan eri suuntaan kuin minä itse tahtoisin.

Mieliala on tuntunut olevan eniten koetuksella. Olen tuntenut itseni paljon herkemmäksi, jopa niin, että itku saattaa tulla milloin missäkin, ilman syytä.

Olisko sitten olleet hermot, lihakset yms liian kireällä, ja nyt ne sitten patoutuvat. Niin, en tiedä.

Oli minulla kolmaskin tavoite. Itsensä tutkiskelu.

Se vaan ei ole kovin helppoa. Joskus tuntuu, että ulkopuoliset eivät näe todellista minääni. Uskon, että vain murto-osa ystävistänikin tuntee minut hyvin. Enpä juuri tiedä itsekään itsestäni kovinkaan paljon.

Olen kulutushysteerinen, voin saada jopa stressiä siitä, jos en löydä jotain kivaa ostettavaa. Sairaus? Ehkä. Terapiaa? Ehdottomasti.

Shoppailu on ihanaa, sen tiedän.

Tunnen siis tämän puolen itsessäni erittäin hyvin.

Mutta tunneminäni (¿miten se edes kirjoitetaan?) Ei tietoakaan.

Identiteettikriisi? Kyllä. Sitä taisin itseasiassa potea jo viime vuonna.

Eipä ole kovinkaan tuntemukset muuttuneet. Sama minä. Vuodesta toiseen. Osa jaksaa, osa ei.

Kiitos teille ihanille.

Ainiin, otsikkoon viitaten.

Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, kun vastaan käveli yli 50 vuotias nainen verkkosukkahousuissa, pitkässä toppatakissa ja taisi siinä olla ne tennissukatkin jalassa, mutta parasta olivat aamutohvelit. Apua!!

Minä kaverille: "Vanhana mä en ainakaan pue päälleni verkkosukkahousuja aamutohveleiden kanssa, siis apua. Se näyttää, kun olisi karannut mielisairaalasta. Mä kyllä ainakin puen päälleni ennemmin vaikka nahkahameen ja piikkikorot. Tai en ehkä. Kyllä mä taidan kulkea näissä samoissa kuteissa vanhanakin."

Kaverini: "Ai niissä tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa. No, et sä sitten paljon eroa siitä mummosta."

Merci. Au revoir. Bonne nuit.

Kiitos. Näkemiin. Hyvää yötä.

ppppsssstttt. tätäkin hömppää kirjoitettiin väsyneenä elämästä ja kaikesta kuunnellen Sia:n Colour the Small One levyä.

ISOna...

Vielä tänäkään päivänä ei ole tietoa mikä minusta kasvaa ISOna.

Ja koska siksi ISOksi sitten kasvetaan?

Onko siihen olemassa joku ikäraja, painoraja... vaatimuksia?

Lapsena oli hulluja ajatuksia siitä kun ollaan ISOja. Silloin pitää käydä töissä, tuoda leipää pöytään, ja sitten mennään aikasin nukkumaan ja toistetaan tätä joka päivä.

Kuulostaa melko tylsältä. Huoh...

Olisi kivaa, jos olisi olemassa sellaisia lappuja, vaikka kaupan ovessa: "Nyt ostat ainoastaan banaaneja!"

Kirjaston seinällä: "Tänään lainaat vain runoja!"

Matkailutoimiston ikkunassa: "Lähdet viikon matkalle Afganistaniin!"

Tai toisaalta se voisi repiä sisuskalut irti, koska sinä päivänä ei juuri haluakaan matkustaa Afganistaniin lukemaan runoja ja syömään banaaneja. Yök.

Haluan tehdä jotain ihan muuta.

Mutta mitä?

Minusta tulee ISOna... isosisko, työorja, vaimo, äiti, vanha ja raihnainen mummo.

Sinusta tulee ISOna... (jatka lausetta)

Voisi myös olla mukavaa jos elämä todella olisi ruusuilla tanssimista. Ei huolta mistään, joka päivä paistaisi aurinko ja olisi kauheasti tekemistä.

Vaikka on mulla nytkin aika paljon tekemistä. Kauheesti ihania kavereita/ystäviä, joita tahtoisi nähdä vähän useammin.

Paljon ihania vaatteita/kenkiä, joita tahtoisi pitää useissa eri juhlissa.

Ihana kissa ja koira ja mies ja asunto ja asuntolaina (yök).

Muistan lapsuudenleikkimme kaverini H:n kanssa. Olimme lääkäriopiskelijoita, 21-vuotiaita ja ansaitsimme 500 markkaa kuukaudessa. (ihan surkeaa) silloin se kuulosti niin kivalta ja rikkaalta touhulta.

Haaveilimme leikissämme, että kun kasvetaan oikeasti ISOksi, niin meistä tulee se sama lääkäri-Janni ja unipsykologi-Sani. Ja ollaan niinkun bestiksiä ikuisesti. Ja me ollaan ihan sika rikkaita, meillä on vaan komeita miehiä ja iso asunto.

Lapsena halusin myös olla oikesti poliisi. No, tämä haave ei ole vieläkään irrottanut otettaan, mutta koulutuksen puute ja super huono näköni haittaa unelmaa. Huoh, rankkaa.

Yläasteella kaikki kaverit tiesi miksi ne tahtoo. Osa tiesi ehdottomasti, että heistä tulee sairaanhoitajia. Osa lähti automekaanikoiksi, osa kokeiksi ja tarjoilijoiksi. No, minä seurasin jonkun muun unelmaa ja päädyin lukemaan anatomiaa.

Se oli kyllä kaukana siitä mitä tahdoin.

Muistan vieläkin tarkoin opinto-ohjaajani sanat, kun valitsimme minulle sopivinta koulutusta. "Muista valita ammatti, jossa tulet pärjäämään ja tulet saamaan kohtuullista palkkaa." Minä ruksasin tanssiopinnot Joensuuhun, teatteriopinnot Helsinkiin ja kosmetologiopinnot Lahteen. Mikään niitä ei kuulemma ollut tarpeeksi kunnollinen ammatti.

Vähänkö ketutti. Edelleen opinto-ohjaajan sanat vainoaa mielessä: "Tanssija ei ole ammatti, se on harrastus, jolla ei elätetä edes naapurin kissaa."

Ja pah, sanon minä. Sinne meni sitten viimeisetkin itsepintaiset taiteilijaelämän rippeet. Koska olin melko saamaton koulussa, mikään ei oikein kiinnostanut. En koskaan oikein tainnut edes olla hyvä koulussa, en matematiikassa (joten haaveet arkkitehdin ammatista saavat jäädä) enkä oikein muussakaan, paitsi tietysti ne kivat liikunta, kuvaamataito, musiikki jne.

No, kun sain tietää pääseväni kouluun opiskelemaan lähihoitajaksi, riemastuin kovasti, koska kaverini, joka haki sinne myös ei päässyt, vaikka kovasti halusi. Luulin aluksi, että ehkä tämä onkin minua varten.

Olin kuitenkin niin väärässä.

Kestin sitä kokonaiset neljä kuukautta.

Edelleen koulunkäyntiavustajan koulutuksellani yritän selvittää mitä tahtoisin opiskella lisää.

Mutta siis...

Taidan silti olla jo vähän liian vanha aloittamaan tanssiopinnot uudestaan. Musiikki ammattina on melko riskiä ja taiteellista näkemystä minulla on lähinnä itseeni verrattu naamavärkki.

Mutta jonakin päivänä, toivottavasti, tiedän kuka olen, mitä tahdon ja tiedän millaiseksi kasvetaan ISOksi. Ja kun sitten olen ISO tulen sen heti kertomaan.

Tiedäthän sinä jo millainen olet ISOna...

Tah

Pitkät yöt

Nykyinen mieliala: pörröinen

Pitkät yöt, lyhyet päivät.

Kuulostaa pirullisen todelta. Tässä yöllä kun kuuntelee musiikkia, antaa ajatusten juosta ja kehon rentoutua tulee väistämättä mieleen mielenvikaisuus.
Kuka järkevä ihminen valvoo kaikki yöt miettien kaiken maailman ongelmia ja yrittää ratkoa niitä aamuyöhön asti saamatta kuitenkaan mitään järkevää ratkaisua niihin.

Yöeläminen on myös tapa. Moni herää mieli virkeänä uusista ajatuksista, ja saa sepustettua ne kaikki paperille.

Päivä elämä. Hmm... Sen täytyy olla melkoisen tylsää. Aamu 8.00 iltapäivä 16.00 asti työtä, raskasta, puuduttavaa ja tylsää työntekoa. Moni voi tähän samaistua. Kovin moni työpaikka ei houkuta juuri sängystä noustuaan.

Minä vihaan ihmisiä, jotka alkavat lärpättämään heti aamutuimaan junassa/bussissa. Meteli joka heistä lähtee on lähes sietämätön. Näin talvisin tekisi mieli heittää huppu päähän, aurinkolasit silmille ja kadota niiden ihmisten lähettyviltä.

Mutta vihaan myös ihmisiä, jotka jaksavat esittää olevansa energisiä työpäivän jälkeen. Taas kerran tekisi mieli vajota sinne penkin alle suojaan.

Vihaan myös iltasella hykerteleviä ihmisiä, jotka kailottavat suureen ääneen, ketä ovat menossa tapaamaan, minne ja monen aikaan. Tekisi mieli nousta seisomaan ja huutaa: "Hiljaa.!"
En sitä tee, älkää pelätkö. En rohkene.

Olen tylsä, laiska yöeläjä, joka ei jaksa talviaamuja, ei päivää, ei ihmisiä kauppajonossa, ei arvostelua pörräävästä tukasta, ei kiukuttelevia lapsia bussissa eikä varsinkaan naapuritätin sairaskertomuksia.

Kuuntelen kodissani musiikkia aamuyöhön asti, nukun aamut ja shoppailen illat. Syön vähän, juon paljon. En tupakoi, en yski enkä varmastikaan sairastu flunssaan.

Olen apaattinen. Se on minua hyvin kuvaava sana. Voisi myös sanoa sekopäinen, hullu, mielenvikainen... (ehkä herttainen ja pörröpäinenkin...)

... mutta parannut viimeistään kun ensimmäiset auringonsäteet osuvat ikkunaani vielä kuuden jälkeen illalla. Lupaan sen. (Herttaisuudesta en tiedä.)

Sweet dreams!

I <3 my iBuddy

Minulla niinkuin monilla tuhansilla muillakin on iPod, nimeltään iBuddy.

Se tietää kaiken musiikkimaustani, tosin en ole päässyt sitä ihan päivittelemään viime aikoina, mutta kun taas kevät ja kesä saapuu, se kulkee mukanani joka paikassa.

iBuddy on pelastanut minut monelta tylsältä päivältä ja oudoista tilanteista. Tiedättehän tilanteen jossa istut esim. metrossa, ja joku alkaa juttelemaan sinulle, vaikka sinua ei yhtään huvita. No, siinä sitten kolautat olkapäitäsi ja näytät kuulokkeita, yleensä sillä tunkeutuja jo tajuaa, jos ei, niin anna kuulua.

iPodeille on olemassa vaikka mitä oheistuotteita, vyöpidikkeistä - karvallisiin pusseihin.

Itse olen ihastunut tähän mielettömän suloiseen pinkkiin pussukkaan, johon vikkelästi voin sujauttaa iBuddyni.




Lisää iPodista ja muusta sälästä löydät sivulta: http://www.apple.com/fi/itunes/