Ja koska siksi ISOksi sitten kasvetaan?
Onko siihen olemassa joku ikäraja, painoraja... vaatimuksia?
Lapsena oli hulluja ajatuksia siitä kun ollaan ISOja. Silloin pitää käydä töissä, tuoda leipää pöytään, ja sitten mennään aikasin nukkumaan ja toistetaan tätä joka päivä.
Kuulostaa melko tylsältä. Huoh...
Olisi kivaa, jos olisi olemassa sellaisia lappuja, vaikka kaupan ovessa: "Nyt ostat ainoastaan banaaneja!"
Kirjaston seinällä: "Tänään lainaat vain runoja!"
Matkailutoimiston ikkunassa: "Lähdet viikon matkalle Afganistaniin!"
Tai toisaalta se voisi repiä sisuskalut irti, koska sinä päivänä ei juuri haluakaan matkustaa Afganistaniin lukemaan runoja ja syömään banaaneja. Yök.
Haluan tehdä jotain ihan muuta.
Mutta mitä?
Minusta tulee ISOna... isosisko, työorja, vaimo, äiti, vanha ja raihnainen mummo.
Sinusta tulee ISOna... (jatka lausetta)
Voisi myös olla mukavaa jos elämä todella olisi ruusuilla tanssimista. Ei huolta mistään, joka päivä paistaisi aurinko ja olisi kauheasti tekemistä.
Vaikka on mulla nytkin aika paljon tekemistä. Kauheesti ihania kavereita/ystäviä, joita tahtoisi nähdä vähän useammin.
Paljon ihania vaatteita/kenkiä, joita tahtoisi pitää useissa eri juhlissa.
Ihana kissa ja koira ja mies ja asunto ja asuntolaina (yök).
Muistan lapsuudenleikkimme kaverini H:n kanssa. Olimme lääkäriopiskelijoita, 21-vuotiaita ja ansaitsimme 500 markkaa kuukaudessa. (ihan surkeaa) silloin se kuulosti niin kivalta ja rikkaalta touhulta.
Haaveilimme leikissämme, että kun kasvetaan oikeasti ISOksi, niin meistä tulee se sama lääkäri-Janni ja unipsykologi-Sani. Ja ollaan niinkun bestiksiä ikuisesti. Ja me ollaan ihan sika rikkaita, meillä on vaan komeita miehiä ja iso asunto.
Lapsena halusin myös olla oikesti poliisi. No, tämä haave ei ole vieläkään irrottanut otettaan, mutta koulutuksen puute ja super huono näköni haittaa unelmaa. Huoh, rankkaa.
Yläasteella kaikki kaverit tiesi miksi ne tahtoo. Osa tiesi ehdottomasti, että heistä tulee sairaanhoitajia. Osa lähti automekaanikoiksi, osa kokeiksi ja tarjoilijoiksi. No, minä seurasin jonkun muun unelmaa ja päädyin lukemaan anatomiaa.
Se oli kyllä kaukana siitä mitä tahdoin.
Muistan vieläkin tarkoin opinto-ohjaajani sanat, kun valitsimme minulle sopivinta koulutusta. "Muista valita ammatti, jossa tulet pärjäämään ja tulet saamaan kohtuullista palkkaa." Minä ruksasin tanssiopinnot Joensuuhun, teatteriopinnot Helsinkiin ja kosmetologiopinnot Lahteen. Mikään niitä ei kuulemma ollut tarpeeksi kunnollinen ammatti.
Vähänkö ketutti. Edelleen opinto-ohjaajan sanat vainoaa mielessä: "Tanssija ei ole ammatti, se on harrastus, jolla ei elätetä edes naapurin kissaa."
Ja pah, sanon minä. Sinne meni sitten viimeisetkin itsepintaiset taiteilijaelämän rippeet. Koska olin melko saamaton koulussa, mikään ei oikein kiinnostanut. En koskaan oikein tainnut edes olla hyvä koulussa, en matematiikassa (joten haaveet arkkitehdin ammatista saavat jäädä) enkä oikein muussakaan, paitsi tietysti ne kivat liikunta, kuvaamataito, musiikki jne.
No, kun sain tietää pääseväni kouluun opiskelemaan lähihoitajaksi, riemastuin kovasti, koska kaverini, joka haki sinne myös ei päässyt, vaikka kovasti halusi. Luulin aluksi, että ehkä tämä onkin minua varten.
Olin kuitenkin niin väärässä.
Kestin sitä kokonaiset neljä kuukautta.
Edelleen koulunkäyntiavustajan koulutuksellani yritän selvittää mitä tahtoisin opiskella lisää.
Mutta siis...
Taidan silti olla jo vähän liian vanha aloittamaan tanssiopinnot uudestaan. Musiikki ammattina on melko riskiä ja taiteellista näkemystä minulla on lähinnä itseeni verrattu naamavärkki.
Mutta jonakin päivänä, toivottavasti, tiedän kuka olen, mitä tahdon ja tiedän millaiseksi kasvetaan ISOksi. Ja kun sitten olen ISO tulen sen heti kertomaan.
Tiedäthän sinä jo millainen olet ISOna...
Tah
